Paras mahdollinen lapsuus

Minulla oli suuri ilo ja kunnia pitää maanantaina 26.8. Varsinais-Suomen lastensuojelujärjestöjen, Lastensuojelun keskusliiton ja Varhan yhteisessä tilaisuudessa Paras mahdollinen lasten hyvinvointialue, avauspuheenvuoro yhdessä Ulla Siimeksen kanssa. Puheenvuoroni itselle erityisen tärkeään aiheeseen:

Paras mahdollinen lasten hyvinvointialue – paras mahdollinen lapsuus

Varhan hallituksen puheenjohtajana ja kolmen kouluikäisen vanhempana, minulla on yhä haaveita.

Haave siitä, että me kykenisimme rakentamaan lisää yhteisöllisyyttä lastemme arkeen.
Haave siitä, että me osaisimme olla enemmän aikuisia lapsille ja nuorille.
Haave siitä, että me näkisimme lapset ja perheet kokonaisina ongelmien, diagnoosien ja professioiden sijaan.

Ennen koko suku ja kylä kasvattivat lapsia. Viimeisen 40 vuoden aikana olemme siirtyneet aina vain yksilökeskeisempään suuntaan, missä perheet koittavat selvitytä omillaan, kuka mitenkin.

Varhaiskasvatuksen ja koulun ympärille pitää rakentaa vielä tiiviimpi perheiden, järjestöjen ja harrastusten yhteisö. Koulujen pitäisi olla lapsiperheiden arjen pumppuja, jossa hoituvat niin neuvola- tai terveydenhoitajakäynnit kuin osa vapaa-ajastakin harrastusten muodossa.

Oman lapsen entisessä päiväkodissa järjestettiin niin kevätpiknikkejä kuin talkoitakin. Molemmissa yhdessä tekemällä tutustui niin lapsiin kuin heidän vanhempiinsa. On huomattavasti helpompaa sopia niin yökyläilystä kuin lasten riitojen selvittämisestä, kun ollaan aikuisetkin tuttuja.

Haave siitä, että olisimme enemmän aikuisia suhteessa lapsiimme liittyy esimerkiksi älylaitteisiin. Kun koulu ilmoittaa tiukentavansa linjaa älylaitteiden osalta, me vanhemmat keskitymme kyseenalaistamaan, onko linja jo liiankin tiukka tai onko juuri tästä älylaitteesta tiedotettu etukäteen.

Miksi me edes keskustelemme omien älylaitteiden käytöstä koulussa? Mihin niitä aidosti tarvitaan? Tai kenen edusta on kyse, kun me rajaamme 13-vuotiaan terveystiedot vanhemmilta ja sen johdosta yksinkertaisenkin korvatulehduksen hoitamiseen tarvitaan jos minkälaista lupalappua vanhemman ja oman lapsen välille. Keneltä me siis lasta suojelemme? Wilman -käyttöoikeuksista sitten puhumattakaan.

Haaveeni siitä, etä me näkisimme lapset ja perheet enemmän kokonaisina ongelmien, diagnoosien ja professioiden sijaan, liittyy erityisesti meihin hyvinvointialueina. Meillä on upea yli 100-vuotias neuvola ja laaja oppilashuolto kouluissa. Olemme kuitenkin lokeroineet perheiden elämän tarkkoihin professiokohtaisiin lokeroihin: raskaustestistä synnytykseen kuulut äitiysneuvolaan, sen jälkeen vanhemmat siirtyvät taustalle ja vastasyntynyt lastenneuvolaan. Kun on aika aloittaa koulu, neuvola jää taa ja siirrytään kouluterveydenhuoltoon jälleen uuden ammattilaisen turviin.

Jos matkan varrella perheellä on ongelmia, pitäisi itse tunnistaa, onko tämä nyt perheneuvolan, kasvatusneuvolan vai kenties perhekeskuksen asia. Jos nuorella on ongelmia, hänen pitäisi itse tietää, auttaako ongelmassa terveydenhoitaja, kuraattori, koulupsykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja, koulukoutsi, tsemppari, koulu-Lauri vai kouluvaari.

Minulla on haave, että meillä olisi yksi Perhekeskus raskaustestistä täysikäisyyteen, missä oma terveydenhoitaja julkisi perheen rinnalla myös suurissa nivelkohdissa: synnytyksessä, koulun aloituksessa, yläkouluun siirtymisessä. Oman terveydenhoitajan puoleen voisi aina kääntyä ja jos ongelma edellyttäisi muita ammattilaisia, oma hoitaja etsisi oikeat henkilöt. Ammattilainen voisi löytyä järjestöistä, sote-keskuksesta tai Perhekeskuksen moniammatillisesta tiimistä.

Kuulen jo kritiikin, miten tämä käytännössä voitaisiin toteuttaa. On selvää, että 18 vuoden aikana oma terveydenhoitaja toki vaihtusi mutta ei lähtökohtaisesti kriittisissä nivelkohdissa. Mikäli ryhdymme nyt rakentamaan yhteisöllistä Perhekeskusta perheiden, varhaiskasvatuksen ja koulun ympärille, 10 vuoden kuluttua se olisi jo arkipäivää. Koulun käytävällä voisi tulevaisuudessa tulla vastaan vauva tai taapero vanhempineen, matkalla oman terveydenhoitajan luo Perhekeskuksen tiloihin. 

Lopetetaan lasten lokerointi ja elämään kuuluvien mutkien ja haasteiden hoitaminen vain tiukissa professiosiiloissa. Eri professioita me tietysti tarvitsemme, mutta perheelle tittelit tai taustalla oleva lainsäädäntö ei ole välttämättä se tärkein seikka. Moni asia voisi ratketa myös pienemmällä tuella ottamalla perheet ja heidän tarpeensa aidosti huomioon.

Olemme Varhassa ottamassa ensimmäiset askeleet kohti parasta mahdollista lasten hyvinvointialuetta, kun lapsiperheiden palvelut ensi vuoden alussa yhdistetään yhden sateenvarjon alle omaksi tulosryhmäkseen, laajaksi Perhekeskukseksi. Myös lastensuojelun asiakkailla on toivottavasti tulevaisuudessa oikeus asioida Perhekeskuksessa muiden perheiden tapaan, ei erikseen sosiaali- ja vammaispalveluissa.

Jos vielä saamme lapsiin keskittyvät lääkärit osaksi Perhekeskusten palveluita ja ikäkaarimallin koko Varhan organisaation perustaksi, olemme päässeet jo pitkälle kohti parasta mahdollista lapsuutta.